Details
Edith kertoo lapsuudesta ja veljestään.
Details
Edith kertoo lapsuudesta ja veljestään.
Comment
Edith kertoo lapsuudesta ja veljestään.
Minulla kyllä on tämä lauhalla ennen jo, mutta ajattelin, että jos sais niin kuin paremmin, on niin huonon kuuluneen se ensimmäinen lauha, että yritän tätä uudelleen. Tämä on kirjoitettu Kaleville, 79. Aamuna valoisan heinäkuun Kallen ja Martan matka kotiin päin suuntautuu. Autose kaartoi pihasta tästä, tielle kääntyi, heitti jo tekymästä. Suunta on nyt etelään, sinne he lähtivät menemään. Lappeenrannassa koti on heillä, kaupunki tämä on Karjalanmailla. Kanavanlaitaa usein he kulkee, katsovat kanavaa, kun se luukku se sulkee. Saimasta lähtee kanava tää, laivot mennessä vieltää. Kanavassa vesi se nousee ja laskee, laiva kun tulee ja toinen menee. Vesi on paikoin syvällä aivan ja kohta vesi taas nostaapi laivan. Paistelevaa kuin elämä itse, kulku on laivan, kanavanlävitse. Ja elämänmenoa katselee, ihmiset rannalla käyskelee. Mikäpä on ihailla luontoa tätä, joka ympärillä kasvaa rehevänä. Kukkia kauniita tulvillaan, kesä on Suomessa kauneimmillaan. Täällä he viipyivät viikon verran, ehkä ovat kauniin kun tulevat toisin kerran. Kalevi näytteli kaivafilmikuvia, värikkäitä olivat ja aivan hyviä. Kuvannut oli myös Mäntylän tuvaan, ottanut lahonneista seinistä kuvan. Hirsien kolot ja seinän raut, hevosen haudan ja ikkunalaudan. Entiset pellot ja pihamaan, kaikki ne kuvissa sijansa saa. Muisto ja lapsuuden elvytti taas. Isä oli tehnyt tuvaan tämän, kamarin rakentanut toiseen päähän. Hirret Puolangalta haalannut, hevonen vetänyt ja raahannut. Ei ollut silloin autoja, noita komeita vauhtirautoja. Kaikki oli tehtävä suurella työllä, nukkumaan ei joutanut monasti yöllä. Katto oli oltava lasten päällä, turvaksi tämä tehtävä, säällä kuin säällä. Siinähän se mökki valmistui ja lapset kasvoi ja vankistoi. Uusia tuli melkein joka vuosi, niin se haikara meidän perhettä suosi. Kehto se keinoi ja kiikotti, joku sitä mennessään liikutti. Minäkin mielelläni sitä keinottelin ja samalla siinä käsitötä valmistelin. Sukkaa kudoin jonkun jalkaan, aina sitä sai huulentyön alkaa. Jalka se kehtoa keinotti, kädet jotain valmisti. Äiti se hääräsi askareissa tai oli jossain muissa töissä. Isä oli leipää tienaamassa, usein rahtia ajaamassa. Matkassa olivat vanhemmat pojat, auttoivat aina missä vain voivat. Muormat kotona olivat elmimmässä, toistensa kanssa leikkejä leikkimässä. Savi leipiä kun kerrankin paistettiin, niin aivan tosissaan maistettiin. Ja vielä kymmenien vuosien takaa maku tuo mainio suuhunpala. Aurinko oli ollut paisteena, kalevi taas oli maistajana. Isompi nää leikit oli rajumpia, kujeita tehtiin suuhempia. Kerrankin kalevilta hammas lähti, kun heinäsuuan päältä pudota mätkähti. Puujelat leikissä oli verrattomat, niillä saattoi keksiä gigat ikiomat. Neillä käveltiin ja kaaduttiin, neillä komponoitiin ja pystyssä pysyttiin. Tallin kattuakin oli käytettävää, kun oikein korkealla oli käveltävää. Toisille piti näyttää sankaria suurta, vaikka jalat oli aivan tavallista puuta. Urhea oli oltava ja päällikkö suuri, eipä noista toisista ole vastusta juuri. Elit, monet, ne poikia kiehtoo ja vetää, niissä voi taitoja sekä voimia koittaa. Telkkä niistä yksi sellainen on, ajankulunoveraton. Skapuulaa, kun puun päältä iskee ja lyö, ilman se nousee ja lentoon lähtee, kunnes toinen sen palauttaa ja sitä taas työdä pamauttaa. Pojilla leikki jatkuu, vaan aika kuluu, ei sitä huomaakaan. Harrastuksena taas oli metsästys, se ei ollut nykyajan haulikonpalaus, vaan liskunteko ja ansanlaitto, ja siinä tuli esiin jo ammattitaito, että linnut saa ansaan menemään ja äiti pääsee niitä keittämään. Pellikan törmällä oli ansoja näitä, ja kokijat olivat poikia, pellopäitä. Joskus minäkin mukaan pääsin, saalista en muista, ehkä karkuun se pääsi. Kalastosta sillointi harrastettiin, matkalammista kalaa ongittiin. Lampi oli syvä ja mutainen, jo pehmeä suorantainen, varovainen oli oltava, ja pinnalla suon pyrittyvä. Keransulo oli näyttänyt taitoaan, opukan rannalla ryhtynyt laittamaan. Puita oli siihen pannut pitkin ja poikin, vaan ehkä se olisi pitänyt laittaa toisin. Kun lautan tämän hän veteen laski, ja lautalle kömpi, oli itse se lasti. Mutta miten kävikään laiturintään, laivurintään? Kun laiva se alkoi menemään, niin vesi alkoi painaa sitä yhä syvempään. Ja kohta oli hätää kädesäällä, lautta se upposi jalkojen alla. Kalevi oli rannalla, katsoi ihmeisään, mistä voisi apua saada tähän hätään? Apua ei ollut, eikä mistään tullut. Itse hän peloissaan, räpiköi rantaan hädissään. Näin päättyi kalareissu tämän. Sulosan elämänpäiviä vielä lisää vähän. Ja kalareissulla sattui aina yhtä ja toista. Kerrankin Matti oli ukkua Udosjoessa. Kun veteen kahlasi onkimaan, niin liettyi siihen kokonaan. Jalat kun painui aina vain syvemmälle, ja vesi nousi yhä korkeammalle. Hätää tuli jo onkijalle. Joku sitten oksasi ojentaa, puun rannasta Matille kurkottaa. Näin pelastui poikapinteestä, pääsi pois Udosjoen liettehistä. Vaara kun joskus on vaaninut, aina on apu lähellä ollut. Hillareissutkin joskus oli vaarallisia, suot oli nevaasia, hetteisiä. Kerrankin Kalevi juoksi henkensä edestä, ja pelastui näin suon silmäkkeestä. Tästäpä hillamatkasta tuli mieleen Merkeli Malakias Soosenlev. Ojan kaivaja, kulkuri, reissumies, hyän näköinen, nuori, poikain ihamemies. Pojille kertoi kaikenlaista, puhui suuresta maailmasta, kalanpyynnistä jutteli, kalakoukunteonkin opetti. Pojat ne tarkkana kuunteli, kunnan tarinoita kovia kertoili. Kerran ne lähtivät hillaan kaikki, mukana myös oli Merkeli. Mättällä istuskeli, kun toiset ne poimi, loikoi siinä ja päivää paistatteli. Sitten mun pojat olivat poimineet asti ja täyteen keränneet. Nousi mättältä Merkeli, ohilta hillat hän osteli. Isä kun oli maksanut ojan kaivosta palkan, pojat saavat hilloista nyt tämän rahan. Näin oltiin taas tyytyväisiä molemmin puolin. Merkeli söi hillat ja pojat vain näppejä nuoli. Kaikkeahan sitä sattui elämäntiellä, vaan matintiellä oli kerran korkea portti, jonka ylitse hän meni kuin salaman nuoli. Kyrki ihka jäi portin toiselle puolelle ja toiselle puolelle hyppäsi maailman mestari nuoli. Pojat olivat kerran hillassa tuolla vehkeisuolla ja löysivät kotkanpesän. Kaikki kotkanpojat olivat ottaneet ja valpun rinja-autoille kantaneet. Valpu oli ne ostanut ja pojille rahan niistä maksanut. Vielä oli yksi urheilumuoto. Saunasta alasti pakkaseen juoksu, joka tarkeni pidemmälleen. Se pääsi valkinalle. Koulutietä kerran kun pojat kulki, kaljavilla aivoissa välähti ja tuli juokin. Polkutyörään voisi siitet laittaa ja polkemalla sitä ilmassa ajaa. Lentokone siitä tulla piti. Ajatus tämän pojan aivoissa iti. Lentäen näin kouluun voisi mennä. Eihän sitä matkaa kauan lennä. Nopeasti kävisi kulku lentäen. Niitä näitä mietiskellen ja ideoita uusia pohdiskellen. Asuntoperävaanonkin oletkaan availut. Aivoissasi valmiiksi suunnitellut. Ennen kuin muut sitä näki edes unia, että kellään olimme komia mielikuvia. Paljon on ollut ideoita uusia Kalevin päässä. Suunnitelmia suuria. Jos olisi ollut mahdollisuutta koulua käydä ja opiskella ja toteen näyttää, niin keksijä tai tiedemies sinusta olisi tullut, kuka tiesi. Olen tässä kertonut kaikenlaista, vaan eihän sitä koskaan kaikkia muista. Itse kun olen ollut maailmalla vain osan lapsuudestani paikan päällä. Muistot hyvät on kotoa mulla. Varmaan hyvät myös lapsilla muilla. Vanhemmat olivat hyviä meille. Rakkauden eväitä antoivat elämän teille. Ei heillä ollut antaa maallista hyvää, vaan sieluumme kyllä totuuden jyvää. Suuruakin saivat he raskasta kantaa. Neljä lasta peräkkäin kuolemalle antaa. Elvikin syntyi heikkona aidon. Silloin isän itsensä piti tälle pyhää kaste antaa. Näin taivaan isälle pienen lapsista kantaa. Tauno oli vain viisi vuotta vasta. Eikä kuoleman ristiä piirtänyt seinälle suotta. Kiiresti niitä naulalla hirski seinään veti ja hoki. Kiire on, kiire on kun ristin teki. Kuoleman risti, kuoleman risti ja seinällä oli risteä, pitkä rivi. Kiire oli kuolemalla silloin kulkea paikasta toisiin rientää ja ihmisiä maan poveen sulkea. Meiltäkin veis se neljä lasta. Yhdessä nukkua tenurmen alla. Ei silloin ollut varaa kirstua kaupasta ostaa, vaan isän itse pekemään saatiin heidät nostaa. Ja äiti laittoi lastensa ylle puhtaan paidan, jonka oli pessyt ja kuivannut seivässä aidan. Näin vanhemmat laittoivat lapsensa nukkumaan. Yhden kerrallaan. Veitellen multaan, kirkkomaan. Kaikki oli vanhempimme kestettävä, niin tyynet kuin tuulet sodettava. Näin elämäntietämä kuljettava. Tässä olen kertonut niitä ja näitä, kaukana kulkenut lapsuuden teillä. Aika on kulunut, vuodet ovat vierineet, harmaita hapsia meille lapsille keränneet. Maailma on muuttunut. Nyt meillä on hyvää, on kuin aina olisi juhla tai pyhää. Ja kun muistamme ennen raataneita näitä, vannuksia, sairaita, harmajapäitä. Niin kiitollisen mieli muistakaa me heitä, kun näin ihanaan aikaan jättivät meidät. Kaikilla meillä on, elämä on puutteeton. Kaikilla meillä rahaa ja ruokaa on. Sitä ei ole liikaa, ei myöskään vähän. Olkaamme onnellisia, tyytykämme tähän.