Lastenkirja 1, Peppi Pitkätossu

Peppi on hippasilla poliisien kanssa. Pian tiedettiin pikkukaupungissa yleisesti, että huvikummussa asui yhdeksänvuotias syttölapsi Ypö Yksin. Kaupungin tätien ja setien mielestä se ei käynyt ollenkaan päinsä. Pitihän kaikilla lapsilla olla joku, joka nuhteli ja neuvoi heitä, ja kaikkien lasten piti käydä koulua ja oppia kertotaulu. Ja siksi tädit ja sedät määräsivät, että huvikummun tyttö täytyi heti panna lasten kotiin. Elänä iltapäivänä Peppi oli kutsunut Tommin ja Annikan luokseen piparkakukahville. Hän kattoi kahvin kuistin portaille. Siinä oli aurinkoista ja ihanaa, ja kaikki Pepin puutahan kukat tuoksuivat. Herra tossavainen kiipeili ylös ja alas pitkin kuistin kaiteita, ja silloin tällöin hevonen pisti turpansa näkyviin, että sillekin tarjottaisi piparkakku. — Kyllä elämä on sentään ihanaa, sanoi Peppi ojentaen jalkansa niin pitkälle kuin saattoi. Juuri silloin tuli kaksi virkapuista poliisiaportista. — Oi, sanoi Peppi, tänähän on ilmeisesti onnenpäiväni. Poliisit ovat parasta, mitä tiedän, raparperi kiisselin jälkeen. Ja hän meni poliiseja vastaan kasvotsäteillä nihastuksesta. — Onko tämä se tyttö, joka on muuttanut huvikumpuun, kysyi toinen poliisi. — Päinvastoin, sanoi Peppi. Tämä on hyvin pieni täti, joka asuu kolmannessa kerroksessa kaupungin toisessa laidassa. Hän sanoi näin vain laskeakseen hiukan leikkiä, mutta poliisista se ei ollut lainkaan hauskaa. He sanoivat, että hänen oli turha yrittää viisastella. Ja sitten he kertoivat, että kaupungin kiltit ihmiset olivat järjestäneet hänelle paikan lastenkotiin. — Minulla on jo paikka lastenkodissa, sanoi Peppi. — Mitä? Onko asia jo järjestyksessä, kysyi toinen poliisi. Missä se lastenkoti on? — Täällä, Peppi sanoi ylpeästi. Minä olen lapsi ja tämä on minun kotini, siis lastenkoti. Ja tilaa minulla on täällä kylliksi. — Rakas lapsi, tätä sinä et ymmärrä, sanoi poliisi hymyillen. Sinun on tultava oikeaan lastenkotiin ja saatava joku, joka huolehtii sinusta. — Saako teidän lastenkotiin ja ottaa hevosia mukaan, kysyi Peppi. — Ei tietenkään, kai sen käsität. — Jaha, sitten saatte hankkia lapsi ja lastenkotiinne jostain muualta, sanoi Peppi. Minä en aio muuttaa sinne. — Mutta etkö käsitä, että sinun on käytävä koulua, sanoi poliisi. — Miksi pitää käydä koulua? — Tietenkin siksi, että oppisi. — Oppisi mitä? kysyi Peppi. — Kaikenlaista, sanoi poliisi. Ihmisen pitää oppia monia tarpeellisia asioita, esimerkiksi kertotaulu. — Minä olen selvinnyt melkein kymmenen vuotta mainiosti ilman kertomustaulua, sanoi Peppi. Kyllä minä selviän edelleenkin. Mutta ajattele, miten ikävää sinun on olla niin tietämätön. Ajattele, kun kerran tulet suureksi ja joku sattuu kysymään sinulta, mikä on Portugalin pääkaupunki, etkä sinä osaa vastata siihen. — Osaanhan minä vastata, sanoi Peppi. Vastaan vain näin. Jos niin matusti haluat tietää, mikä on Portugalin pääkaupunki, niin kirjoita kaikin mokommin suoraan Portugaliin ja kysy. Niin mutta etkö luule, että sinusta olisi ikävää, ellet itse tiedä sitä? — Voi olla, sanoi Peppi. Ehkä makaisin toisinaan öisin valveilla ja miettisin pääni puuhki, mikä ihmeensä mahtaa olla Portugalin pääkaupunki. — Mutta eihän ihmiselle aina voi olla hauskaa, sanoi Peppi ja asettui käsilleen seisomaan. Olen muuten käynyt isäni kanssa Lissabonissa, hän jatkoi seitsessään siinä ylösalaisin. — Mutta silloin, sanoi toinen poliiseista, että jos Peppi kuvitteli saavansa tehdä, mitä hän itse tahtoi, se oli turha luulo. Pepin oli ilman muuta lähdettävä heidän kanssaan lastenkotiin ja vieläpä heti paikalla. Hän meni Peppiä kohti ja tarttui tätä käsivarteen. Mutta Peppi irrottautui nopeasti, läpsäytti vähän poliisia ja sanoi — hippa! Ennen kuin mies ehti räpäyttää silmiään, Peppi oli hyppynyt kuistinkaiteille. Parillan nykäisyllä hän oli parvekkeella kuistin yläpuolelle. Poliisit eivät olleet halukkaita kiipeämähän jäljessään, siksi he ryntäsivät taloon suoraan yläkertaan. Mutta kun he tulivat parvekkeelle, oli Peppi jo puolivälissä kattoa. Hän kiipesi vitkin katto tiiliä kuin apina. Silmän räpäyksessä hän seisoi katon harjalla ja hyppäsi ketterästi savupiikun päälle. Parvekkeella seisovat molemmat poliisit ja repivät hiuksiaan. Ja rohikolla seisovat Tommi ja Annika tähystelemässä Peppiä. — Eikö olekin hauskaa leikkiä hippasilla, huusi Peppi. Ja kiltistitteitte, kun tulitte tänne. Tänäkin on tosiaan onnenpäiväni, sen näkee selvästi. Mietittyään hetken poliisit käyvät hakemassa tikapuut ja asettivat ne talon päätyä vasten. Sitten he kiipesivät peräkana katolle. Mutta he näyttivät hieman pelokkailta kympiessään katon harjalle ja alkaessaan hoippua Peppiä kohti. — Ältää pelätkö, huusi Peppi, ei se ole vaarallista hauskaa vain. Kun poliisit pääsivät kahden askeleen päähän Pepistä, tämä loikkasi reippaasti alas savupiipulta ja juoksi huutain ja naurain katon harjaa pitkin toiseen päähän. Parin metrin päässä talosta oli puu. — Nyt minä poukkaan, huusi Peppi ja hyppäsi suoraan puun vihantaan latvukseen, tarautui kiinni oksaan, heilui hetken edestäkaisin ja pudottautui maahan. Ja sitten hän kiisi talon toiseen päähän ja otti pois tikapuut. Poliisit olisivat näyttäneet hieman noloilta, kun Peppi hyppäsi, mutta vielä nolomiksi he muuttuivat hoipputtuaan takaisin pitkin katon harjaa ja yrittäessään laskeutua tikkaita alas. Ensin he suuttuivat ja huusivat Pepille, joka katseli heitä alhaalta, että hänen oli heti asetettava tikapuut takaisin, muuten hän saisi kyytiä. — Mikset olette noin vihaisia? kysyi Peppi moittivasti. — Mä en leikimme vain hippasilla, eikä leikistä saa suuttua. Poliisit miettivät hetken ja lopulta toinen sanoi nololla äänellä. — Äh, kuule, etkö tahtoisi olla kilttiä asettaa tikapuut tänne, että me pääsisimme alas? — Sehän on selvä, sanoi Peppi ja asetti heti tikapuut paikoilleen. Voittekai jäädä juomaan kahvia ja pitämään vähän hauskaa? Mutta poliisit olivat ovelia. Heti päästyä maahan he hyökkäsivät Pepin kimppuun ja huusivat. — Nyt saat kyytiä, senkin ilkeä kakara. Mutta silloin Peppi sanoi. — Ei, nyt minulla ei ole enää aikaa leikkiä enempää, vaikka täytyy myöntää, että se on hauskaa. Hän tartui voimakkaalla otteella molempia poliiseja vyötäröltä ja kantoi heidät pitkin puutarhan käytävää ja portista ulos tielle. Siinä he istuivat pitkän aikaa ennen kuin kykenivät liikastamaankaan. — Odottakaa hetkinen, huusi Peppi ja juoksi keittiöön. Hän tuli takaisin pari piparkakkusydäntöt mukanaan. — Tahdatteko maistaa, hän sanoi. — Eikai haittaa, vaikka ne ovatkin hieman palaneita. Sitten hän palasi Tommin ja Annikan luo, jotka seisovat silmät selävään ihmetyksestä, ja poliisit kiiruhtivat takaisin kaupunkiin ja sanoivat siellä kaikille Tädelle ja Sedille, ettei Peppi oikein sopinut lastenkotiin. He eivät kertoneet mitään katollaolostaan, ja tätien ja Sedien mielestä olisi parasta antaa Pepina sua huvikummussa, jos tyttö tahtoi käydä koulua, hän saisi itse järjestää asian. Mutta Pepille, Tommille ja Annikalle oli oikein hauska iltapäivä. He jatkoivat keskittyneenä kahvikestejään. Peppi ahtoi itsensä neljätoista piparkakkua, ja sitten hän sanoi. — Nuo eivät olleet sellaisia, mitä minä tarkoitan oikeilla poliisilla. Ehhei, aivan liian paljon puhetta lastenkodista, kertomustaolusta ja lissabonista. Hän nosti hevosen kuistilta pihalle, he ratsastivat sillä kaikki kolme. Annika pelkäsi eenisin eikä tahtonut, mutta kun hän näki, miten hauskaa toisilla oli, Peppi sai nostaa hänetkin hevosen selkään. Ja hevonen lönkytti ympäri puutarhaa, ja Tommi laului. Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi. Kun Tommi ja Annika olivat kömpineet vuoteisiinsa illalla, sanoi Tommi. — Annika, eikö sinustakin ole hauskaa, että Peppi on muuttanut tänne? — Tietenkin, sehän on selvä, sanoi Annika. Minä en edes muista, mitä me leikimme ennen hänen tuloaan. Muistatko sinä? — Niin, pelattiin krokettia ja sellaista, sanoi Annika. Mutta minun mielestäni Pepin kanssa on hauskempaa. Hevosia ja muuta. Peppi aloittaa koulunkäynnin. Tommi ja Annika kävivät tietenkin koulua. Joka aamu kello kahdeksan he lähtivät käsi kädessä tallustamaan koulunkirjat kainalossa. Siihen aikaa Peppi tavallisesti suki hevostaan ja pukiherät ossavaisen ylle pikkutakkia. Tai sitten hän arjoitti aamuvoimisteluaan. Tämä tapahtui siten, että hän asettautui supi suoraksi lattialle ja teki neljäkymmentä kolme kuperkeikkaa yhtä perään. Sen jälkeen hän istuutui keittiön pöydälle ja joi kaikessa rauhassa suuren kupillisen kahvia juustovoileipien kerä. Tommi ja Annika katselivat koulumatkalla kaihoten huvikumpun päin. He olisivat paljon mieluummin menneet leikkimään Pepin kanssa. Olisivat Peppi edes käynyt koulua. Silloin ei kaikki olisi tuntunut ihan niin tylsältä. Ajattele, miten hauskaa olisi tulla Pepin kanssa koulusta kotiin, sanoi Tommi. Ja mennä sinne, lisäsi Annika. Mitä enemmän he sitä ajattelivat, sitä ekävämmältä heistä tuntui, että ei Peppi käynyt koulua. Ja lopulta he päättivät houkutella hänet sinne. Et aavista, miten kiltti opettaja meillä on, sanoi Tommi viekkaasti Pepille eräänä iltapäivänä, kun hän ja Annika olivat menneet huvikumpuun, luettuaan ensin kunnolla läksynsä. Jospa tietäisit, miten koulussa on hauskaa, vakuutti Annika. Tulisit hulluksi, ellet saisi käydä koulua. Peppi istui jakkaralla ja pesi jalkojään vadissa. Hän ei sanonut mitään, heilutteli vain hetken varpaitaan niin, että vesi räiskyi. Ei siellä tarvitse olla kamalan kauan, sanoi ja jatkoi Tommi, vain kello kahteen. Sitten on joululoma ja pääsiösloma ja kesäloma, sanoi Annika. Peppi puri miettivästi iso varvastaan, mutta istui yhä ääneti. Äkkiään kaatoi päättäväisesti vedenlattialle niin, että kun herra Tossavainen istui jonkin matkan päässä leikkimässä peilillä, hänen housunsa kastuivat läpimäriksi. — Se on vääryyttä, sanoi Peppi ankarasti välittämättä vähäkään, märän herra Tossavaisen varkaisusta. Se on ehdottomasti vääryyttä, en aio kärsiä siitä. — Mikä? kysyi Tommi. — Neljän kuukauden kuluttua on joulu, ja silloin te saatte joululoman. — Mutta mitä minä saan? Pepin ääni kuulosti surulliselta. — Ei joululomaa, ei pienintäkään joululomaa, hän sanoi vaikeroiden. Tässä täytyy tapahtua muutos. Huomenna tulen kouluun. Tommi ja Annika taputtivat ihastuksissaan käsiään. — Eläköön, tavataan porteilla kello yhdeksän. — Ei niin aikaisin en voi tulla. Sitä paitsi minä ratsastan kouluun. Ja niin hän tekikin. Täsmälleen kello kymmenen seuraavana päivänä hän nosti hevosen kuistilta maahan, ja hetken kuluttua oli kaupungin asukkailla kiire rynnätä ikkunan katsomaan, kenen hevonen oli pillastunut. He nimittäin luulivat, että se oli pillastunut. Mutta se ei ollut. Peppi siinä vaan kiiruhti kouluun. Hurjinta laukkaa hän lasketteli koulun pihalle, hyppäsi hevosen selästösen ollessa täydessä vauhdissa, sitoi sen puhun ja kiskaisi koulun salin oven auki sellaisella paukkeella, että Tommi, Annika ja heidän kiltitoverinsa hypähtivät penkeissään. — Hei, sulivei, kiskaisi Peppi ja heilutti suurta hattuaan. Tulenko parahiksi kertomustauluun? Tommi ja Annika olivat kertoneet opettajalle, että kouluun tulee uusi tyttö, jonka nimi on Peppi Pitkätossu, ja opettaja oli jo aikaisemmin kuullut kaupunkilaisten puhuvan Pepistä. Ja koska hän oli hyvin kiltti ja mukava opettaja, hän oli päättänyt tehdä kaikensa, että Peppi viihtyisi koulussa. Peppi heittäytyi käskemättä vapaalle paikalle istumaan, mutta opettaja ei välittänyt hänen huolettomasta käytöksestään. Sanoi vain ystävällisesti. — Tervetuloa kouluun, pikku Peppi. Toivottavasti viihdyt ja opit oikein paljon. — Jaha, ja toivottavasti saan joululoman, sanoi Peppi. Siksi olen tullutkin. Oikeus ennen kaikkea. — Sanopa ensin täydellinen nimensi, niin kirjoitan sinut koulunkirjoihin, sanoi opettaja. Minun nimeni on Peppi-Lotta, Sikuriina, Rullakatariina, Kissanminttu, Efarmiin, Tytär, Pitkätossu. Kapteeni Eframin, Pitkätossun, entisen merien kauhun, nykyisen neegerikuninkaan, Tytär. Peppi on oikeastaan vain lempinimeni, sillä isäni mielestä Peppi-Lotta on liian pitkä. — Vai niin? Sitten mekin sanomme sinua Pepiksi, tuumi opettaja. Mutta ehkäpä tutkimme nyt hieman sinun tietojasi, hän jatkoi. Olet jo suuri tyttö ja tiedät kai yhtä ja toista. Aloitetaan vaikka laskennosta. Mitä on viisi ynnä seitsemän? Peppi katsoi hänen hämmästyneenä ja tyytymättömänä. Sitten hän sanoi. — Jollet itse tiedä, niin älä uskokkaan, että minä rupean sitä laskemaan sinulle. Kaikki lapset katsoivat kauhuissaan Peppiin, ja opettaja selitti, ettei koulussa saanut vastata tuolla tavoin, eikä opettajaa saanut sinutella. — Anteeksi, sanoi Peppi katuvaisena, en tiennyt sitä, en sano enää sillä tavalla. — Toivotaan parasta, sanoi opettaja. Muuten viisi ynnä seitsemän on kaksitoista. — Kas niin, sanoi Peppi. Tiesithän sinä itsekin, miksi sitten kysyit minulta. — Voi minua pöllöä, nyt minä taas sinuttelin sinua, anteeksi, hän sanoi, ja nipisti lujaa itseään korvasta. Opettaja päätti olla huomaamatta asiaa, hän jatkoi kuulustelua. — No, Peppi, kuinka paljon luulet olevan kahdeksan ynnä neljä? — Noin kuusikymmentä kahdeksan, luuli Peppi. — Eihän toki, sanoi opettaja, kahdeksan ynnä neljä on kaksitoista. — Ei, Eukkoseni, nyt tämä menee liian pitkälle. Juurihan sanoit, että seitsemän ja viisi on kaksitoista. Jonkinlaista. Hyvä, pystytään.